|
"Suomenkielisen raskaan rockin nykylinjan edelläkävijöihin kuuluvan Lyijykomppanian edellisestä levystä on melkein yhdeksän vuotta. Takavuosina yhtyeessä soitti myös Timo Rautiainen, jonka menestysyhtye Niskalaukaus tekee äärimmilleen pelkistettyyn Lyijykomppaniaan verrattuna rattoisaa musiikkia. Harmaita säveliä on vanhojen Lyijykomppania-levyjen tavoin itäsuomalaista änkyrätaidetta; vähillä tehokeinoilla pelaavaa äärimmäisyysrockia, jonka tekstien lakoninen kitkeryys voi joskus kuulostaa myös koomiselta." (3/5)
Ilkka Mattila / Nyt 18.2.2005
"On mahtanut Lyijykomppanian uusilla jäsenillä olla tiukat sulkeiset perehdyttäessä synkän jynkytyksen saloihin. Harmaita säveliä on nimittäin rakennettu täsmälleen samoista aineksista kuin yhtyeen vanhakin tuotanto. Ainoan mukana olevan perustajajäsenen eli rumpali Moilasen kirjoittamat tekstit kertovat yhä viinasta, kuolemasta ja maailmanlopusta. Takalinjoilla verkkainen takapotku on sekin tuttu.
Puoli tusinaa kömpelöä suomimetallibändiä on pystynyt tärvelemään koko musiikinlajin maineen laahaavilla biiseillään ja typerillä teksteillään. Lyijykomppania erottuu silti yhä omana itsenään, vaikka juuri sen ja sen riveistä lähteneiden muusikoiden syytä koko buumi olikin. Se ei kuitenkaan ole koskaan rypenyt maailmantuskassa, vaan sanoituksissa on tyydytty toteamaan asioiden lohduton tila eleettä ja suurentelematta. Vähä suoranainen yhteiskuntakritiikki on sekin vain kitkerällä sarkasmilla maustettua, kuten kaikki apurahataiteilijat saavat Nälkätaiteilijassa kuulla.
Strandman täyttää Rautiaisen saappaat miehen lailla eikä Harmaita säveliä kalpene vanhaan materiaaliin verrattaessa lainkaan. Lyijykomppanialle on aina sosiaalinen tilaus." (4/5)
Antti Luukkanen / Soundi
"Kolkkoa on juu. Riffit mätkähtelee kuin turpaan snägärijonossa ja sanoitukset valuvat hampaiden välistä kuin veri murskatusta nenästä keskitalven loskaan. Timo Rautiainen ponnahti tästä yhtyeestä menestyksekkäälle soolouralle, ja kyllä ne jäljet sylttytehtaalle johtavat. Vaikka elämme Niskalaukauksen jälkeisessä ajassa, missä jos jonkinlaiset kotiteollisuudet ja viikatteet pätkivät ja työntävät ulos samanlaista mustaa makkaraa likipitäen samalla reseptillä, on tässä jotain alkuperäisyyden tenhoa.
Mustat on puvut ja kravatit, ja musta on maailmankuva. Rummuista ja sanoituksista vastaava Moilanen - hysteerisen hauskasti operoidaan ainoastaan lakonisilla sukunimillä - on ainoa alkuperäisestä kokoonpanosta jäljellä oleva jäsen, ja häntä ja Rautiaista yhdistää kampauksen ohella myös sanoitukselliset tavoitteet ja tehokeinot. Onnistumisprosentti on kohtalainen, joskin kitaristi-laulaja Strandmanin fraseeraukset ovat kyllä aika karuja (Haavoitettu veljeskunta) ihan musiikkityylin huomioidenkin.
Reseptiä ei ole toisen tulemisen myötä uusittu, mikä lohduttanee veripaltun ystäviä. Kovasti tämä ei tuo uutta vivahdetta suomalaisen raskaan musiikin kenttään, ja joitain rynkytysähkyn vaivaamia herkkiä yksilöitä levy saattaa jopa ahdistaa. Se lienee ehkä tarkoituskin. Ainakaan ei ole mitään huiluja, pianoja tai progea löydetty niinkuin CMX on tehnyt.
Levy ei ole huono, muttei ylimaallinenkaan, vaan yksinkertaisesti ja ehdottomasti, Mieskuoro Huutajien sanoin: 'Hyvä!'" (3/5)
Jean Ramsay / Rumba 4/2005
"Tähän alkuun lienee turvallista todeta, että jynkytys jatkuu. Rumpali Moilanen jatkaa kitaristi-laulaja Strandmanin ja basisti-kitaristi Lindströmin kanssa siitä mihin se kuuluisin Lyijykomppania-miehistö Moilanen-Rautiainen-Alaluusua jätti homman vuonna 1996, Viimeinen voitelu-albumin jälkeen.
Bändin musiikillinen ja ulkoinen estetiikka on ennallaan, joten avainasia on biisien toimivuus ja laatu. Kumpikin jättää valitettavasti toivomisen varaa. Soundi (Savonlinnan voimamies Tuomo Valtosen käsialaa) on jyrmäkkä ja sopivan tummanpuhuva, mutta biisit polkevat paikallaan. Asiaan vaikuttaa sekin, että jokusessa biisissä Moilanen rummuttelee omituisen tönköllä tyylillä.
Niistä jää sellainen tuntu kuin olisi haluttu tehdä Lyijykomppanialle näköispatsas, ei uutta musiikkia. Näin käy etenkin Lindströmin biisien kanssa. Moilasen säveltämät Haavoitettu veljeskunta ja Ei koskaan ei koskaan -maa ovat kirkkaasti levyn parhaat kappaleet. Valitettavasti niitä ei ole kuin nuo kaksi.
Niistä biiseistä tähti kummastakin ja vielä yksi sympatiatähti päälle. Se tulee nyt vähän pitkin hampain, koska Lyijykomppanian tinkimättömyys on aina näkynyt siinä, että harvakseltaan tulleet julkaisut ovat olleet täysipainoisia. Nyt ei sanottavaa löydy koko levyn mitalle. Nämä jutut, niin sanat kuin säveletkin, on voittopuolisesti jo kuultu." (3/5)
Anssi Mehtälä / Länsi-Savo
"Yli kaksikymmentä vuotta tahkonnut Lyijykomppania koki muodonmuutoksen vuonna 1996. Uusi, ilman aiempaa keulahahmoa Timo Rautiaista toimiva kokoonpano julkaisi nyt ensimmäisen täyspitkän levynsä. Viime vuonna julkaistiin cd-ep Kehitys kulkee perse edellä, josta on petrattu melkoisesti.
Sävellyksistä vastaa nykyään etupäässä basisti Lindström sanoituksista vastaavan rumpali Moilasen ja kitaristi Strandmanin avustaessa. Teksteissään Moilanen antaa yhä taidokkaasti kyytiä ihmisen itsekkyydelle. Kappaleet Ei huolta, Parempi maailma ja Lasten kynnet ovat kuin luotu jatkamaan yhtyeen aiemmilta levyiltä tuttujen Kyisen pellon kyntäjät ja Selvää jälkeä aloittamaa linjaa. Nälkätaiteilija puolestaan ironisoi hyvin stereotyyppisen apurahataiteilijan.
Moilasen tekstit hiihtävät täysin omilla laduillaan, ja juuri se on ollut aina Lyijykomppanian valtti. Yhdessä sopivan junnaavan soiton kanssa luodaan musiikillinen, kantalalainen sielunmaisema, jota on turha yrittää muiden matkia.
Sävellykset ja kitarariffit jatkavat Rautiaisen aikoinaan aloittamaa jylhää linjaa. Tyyli on sopivan hiomaton ja bassot soivat voimalla, jota Lindströmin Motörheadista tuttu lempinimikaima Lemmykin kadehtisi. Laulu ei ole yhtyeen vahvin lenkki, mutta ei myöskään vesitä menoa.
Metsäistä menoa, sanoisin." (5/5)
Mikko Huikkonen / Etelä-Suomen Sanomat
"Missä on Antti Kaitainen, kyselee Lyijykomppania uutuuslevyllään Harmaita säveliä. Antti Kaitainen -kappaleessa tiivistyy Lyijykomppanian perustuntoja, suomalaismies samoilee järvenrannan märässä saraikossa kohti nuotiopaikkaa.
Lyijykomppanian Uimakoulu oli erinomainen lp. Timo Rautiaisen lähdön jälkeen yhtye on muuttunut monotonisemmaksi. Mitään poppista en ole penäämässä, kun sanon että Harmaita säveliä on usein niin järkälemäinen, hahmoton ja iloton, että se alkaa tehdä parodiaa itsestään.
Lyijykomppania on toki aina ollut yhden idean yhtye, joka ylpeästi on nojannut tylyyn soittamiseensa ja soundiinsa. Nyt edes yhteissoitto ei ole parasta. Esimerkiksi Ei huolta epätäsmällisine rumpu- ja bassokulkuineen kuuluisi jonnekin muualle kuin cd:n kakkosraidalle.
Akustisella kitaralla ryyditetty Nälkätaiteilija tuo Harmaille sävelille vaihtelua. Kappale on suuri houkutus nähdä jatko-osana Hiski Salomaan eepokselle Laulu taiteilijoista."
Suonna Kononen / Karjalainen 20.5.2005
"Kantalasta kajahtaa! Uskottavasti suomeksi lauletun raskaan rockin esibändi Lyijykomppania on vihdoin julkaissut seuraajan yhdeksän vuoden takaiselle Viimeinen voitelu -albumilleen. Vuosi sitten ilmestyneellä pikkulevyllä Kehitys kulkee perse edellä Strandman, Lindström ja Moilanen antoivat jo viitteitä Lyijykomppanian uudesta tulemisesta, mutta vasta nyt vanhaa tuttua jynkytystä on tarjolla kokopitkästi.
Harmaita säveliä lataa kymmenen uutta biisiä ja muistuttaa ansiokkaasti, että ilman Lyijykomppaniaa meillä ei olisi sen enempää Timo Rautiainen & Trio Niskalaukausta kuin Kotiteollisuutta tai Viikatettakaan. Lyijykomppanian meriitiksi on luettava myös sen taito tehdä komea ura lukemattomien murheellisten laulujen maan rikkumattomasta synkkyydestä.
Kehitys on sanonut painavan sanansa. Vanhat hyvät ajat ovat menneet iäksi ja peli on menetetty niin ihmisen elämäntavan suoruuden kuin inhimillisten arvojenkin suhteen. Ennen Lyijykomppanian raskas rock ei ollut oikeastaan raskasta. Ei soinniltaan eikä lyriikalliselta sanomaltaan.
Vaikka Lyijykomppanian miehistössä ei enää ole muita alkuperäisjäseniä kuin lyömäsoittaja-sanoittaja Moilanen, niin bändin soundi on entisensä. Moilanen on komentanut Buster Keatonin ilmeikkyydellä laulavan kitaristi Strandmanin ja basisti Lindströmin tiukkaan ruotuun. Harmaita säveliä albumin svengi on notkea kuin lyijysaappaisiin sonnustautuneen vaeltajan askellus hänen tarpoessa läpi suon - ja kuin kiusallaan vielä pitkospuiden viertä pitkin."
Pertti Ojala / Pieksämäen Lehti
"Ei ole huolta huomisesta, tylyttää Lyijykomppania, ja jyrisevät kitarat möyhentävät taas ihmiskunnan tunkiota. Huumorin musta kukka kukkii siellä täällä ja kappaleet etenevät tuttua, lyijynraskasta kaavaa.
Yhä lujaiskuinen rumpali Moilanen näkee sanoituksissaan, että kaninkoloon pudonneet teknokraatit sahaavat ihmiskunnan oksaa. Ei koskaan ei koskaan -maa -kappale jatkaa Kaninkoloon putoajat -teemaa laulaja Strandmanin katkeran rähinän ryydittämänä.
Hieman Timo Rautiaiselta kuulostavan Strandmanin äänivaroilla on rajoitteensa. Muutramassa kappaleessa kitarasahaus alkaa kuulostaa jo tunkkaiselta ja junamaisesti etenevät biisit uuvuttavat paikoin. Kevyemmät sävyt saisivat synkkyydenkin kuulostamaan synkemmältä.
Albumilla kuulee myös useita välähdyksiä ikivanhan orkesterin hienoimmista puolista. Erinomainen päätösraita Lasten kynnet yhdistää fantasian raakaan todellisuuteen. Kaupunkilaistunut susi näyttää metsässä leikkiville lapsille kaapin paikan.
Konttorissaan susi istuu / Tekee tärkeitä laskelmia / Hyvinvointi on turvattava / Pyyhittävä pois ihmisten huolet / Puut vaan tyvestä poikki / Turhaan maata painamasta
Napajäätiköiden sulaessa on tärkeää kuunnella kaninkoloon putoajien sijaan Moilasen kaltaisia julistajia." (3/5)
Anssi Koskinen / Keskisuomalainen 12.2.2005
"Johtaja Moilasen jo vuodesta -81 luotsaama Lyijykomppania on tärkeä osa kotimaisen raskaan musiikin historiaa, ja sekä Viikate että Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus ovat yhtyeelle paljosta velkaa. Lyijykomppanian musiikki on perustunut aina osapuilleen samoihin elementteihin, eikä Harmaita säveliä muodosta asiassa poikkeusta. Omintakeisen kulmikkaat riffit sekä umpimustat ja/tai humoristisen karut kertomukset toimivat kaiken pohjana, ja Harmaita säveliä onkin tunnistettavaa Lyijykomppaniaa heti ensitahdeista lähtien.
Jyskyttävien kielisoittimien ja keskitempoisesti hakkaavan kompin avulla etenevät kappaleet tarpovat pitkälti samaa umpihankea kuin vuoden takainen Kehitys kulkee perse edellä -ep. Synkkämielisillä melodioilla ja ahdistavilla tunnelmilla lastatut surumarssit painavat kuin rautasaappaat uimarin jaloissa, ja kokonaisuus on ensi kuulemalta yhtä mustaa tasankoa, jonka keitaiden puute tappaa kuulijansa armotta janoon. Tämä ei ehkä vaikuta järin mieltäylentävältä luonnehdinnalta, mutta siinä piilee Lyijykomppanian ilmaisun ydin.
Harmaita säveliä on vahva, mutta biisien keskinäisestä samankaltaisuudesta johtuen varsin vaikeasti sulava paketti. Nälkätaiteilijan alussa kuultava akustinen pätkä on käytännössä ainoa draamankaarta keventävä hetki, mutta muutoin ei helpotusta ole tarjolla. Kappalemateriaalin tasaisuudesta ja sisäänpäinkääntyneestä luonteesta johtuen kiekon avautumiseen vierähtäneekin pieni tovi, mutta tätä kannattaa odottaa.
Itselläni kului reilu viikko, ennen kuin silmukka antoi sen verran periksi, että sain sujautettua kaulani mukavasti kohdilleen. Tämän jälkeen paluu normaaliympyröihin on osoittautunut aika vaikeaksi, ja aluksi pettymykseltä tuntunut levy ei tahdo poistua soittimestani enää lainkaan. Harmaita säveliä onkin palkitseva ja huomiota vaativa puriste, jonka sävelet ulottuvat huomattavasti syvemmälle kuin mitä samea pinta antaa ymmärtää." (4/5)
Kari Koskinen / Hamara 2/2005
"Samaa monotonista ja synkkää hevijynkytystä jauhava Lyijykomppania ei tyylillisesti yritäkään olla mitään muuta kuin mitä se on. Viime vuonna ilmestynyt Kehitys kulkee perse edellä -ep näytti bändin linjan pysyneen entisessä muotissaan ja Harmaita säveliä sen kuin jatkaa samaa paatoksellista meininkiä. Joka kerta, kun Lyijykomppaniaa kuulee, tulee olo epätodellisen kihelmöiväksi. Yhtye ammentaa materiaalia siitä samasta lähteestä, mistä suomenkielinen metalli aikojen saatossa on saanut voimansa ja nykymuotonsa. Lyijykomppania ei sen sijaan ole muuttunut pätkääkään tai pyrkinyt uusiutumaan. Se on mahdollisimman epäkaupallista ja siksi voimakkaita tuntoja herättävää, alkuvoimaa uhkuvaa saarnaamista.
Se nyt sentään on todettava, että kitaristi-laulaja-säveltäjä Strandman on saanut ulosantiinsa enemmän sävyjä ja samalla lisää uskottavuutta. Harmaita säveliä -levy on pullollaan riffejä, jotka kulkevat ennalta arvaamattomiin suuntiin. Lähes kaikki levyn kappaleista luovat ahdistavan ja jopa painostavan ilmapiirin. Neloskappale Kaninkoloon putoajat esittelee muuhun materiaaliin nähden jonkin asteista soiton ja tuotannon ilmavuutta. Ja siitä soitosta puhuttaessa. Lyijykomppanialla on edelleen vapaus tehdä soitannollisesti melko epätarkkaa äänitystyötä eikä kukaan tunnu siitä välittävän mitään. Mielestäni se on suuri etuoikeus, että voi luoda levyn neljän päivän aikataululla välittämättä siitä, millaista lopullinen jälki on.
Lyijykomppanian biisien vertaaminen Trio Niskalaukauksen materiaaliin on ainakin omalta osaltani väistämätöntä. Pakko se on sanoa tälläkin kertaa. Minä ainakin löydän Niskis-fiiliksiä eniten avauskappaleesta Kirves puun juurella ja kuutosveisusta Nälkätaiteilija. Oli miten oli, Lyijykomppaniaa on Niskalaukaus-faninkin mukava kuunnella, koska siinä sitä pääsee suoraan viimeksi mainitun orkesterin alkujuurille, niihin tunnelmiin, joita sitten myöhemmin herrat Rautiainen ja Petosalmi työstivät mehevämpään ja hiukan nykyaikaisempaan muottiin tunnetulla menestyksellä. Niin tai näin, tämän päivän musiikkikenttään Lyijykomppania iskee itsepintaisella jauhamisellaan kaikenmaailman hienosäätäjiä ärsyttävän kiilan. Ja toivottavasti se kiila pitää eikä sitä hetkessä irroteta. Huomautuksena sanon, että annettu pistemäärä on suhteessa metallimusiikkiin noin ylipäätään. Lyijykomppania kun on liian oma juttunsa lokeroitavaksi ja verrattavaksi. Kaikki tekotaiteelliset mulkunnyplääjät voivat mielensä mukaan pistemäärää vähentää. Synkän jynkytyksen nimeen vannovat sen sijaan voivat sitä lisätä." (5/10)
Jaakko Silvast / Inferno #25
"Kantalan maisemista tulee taas täyslaidallinen jynkkyä, joka tuskin jättää kylmäksi – hyvässä tai pahassa - ketään Lyijykomppanialle vihkiytynyttä. Viime vuonna julkaistu Kehitys kulkee... -ep antoi osviittaa, ettei Lyijykomppanian peli ole vielä pelattu. Avausnumero Kirves puun juurella todistaa heti, että orkesteri elää uutta kevättään. Herra Rautiaisen perään ei kannata enää itkeä, sillä Strandmanissa Lyijykomppania on saanut uuden suuren tulkitsijan. Matalalla möyryäviä kitaroita mukaileva laulu istuu äärettömän hyvin Lyikkäri-muottiin. Pääasiassa sävellystyöstä vastaavan basisti Lindströmin kynä on neulanterävä kuten pitää ollakin, puolivillaisiin sävellyksiin ei olla totuttu orkesterin parissa. Eikä ole syytä tottua tulevaisuudessakaan. Sanoitukset ovat olennainen osa tätä orkesteria. Ilman rumpali-Moilasen ankaria, paikoitellen mustaakin mustemmalla huumorilla ryyditettyjä, sanoituksia Lyijykomppania ei olisi Lyijykomppania! Kuunnelkaa vaikka Kaninkoloon putoajat- ja Parempi maailma –biisien lyriikkaa. Painavaa asiaa voi sisällyttää teksteihin ja välttyä saarnamiehen leimalta. Oman lukunsa muodostaa Nälkätaiteilija-biisi, joka saa kaikki viinakassansa kanssa tuskailevat teemumäet barrikadeille? Biisin akustinen intro ja outro palauttavat mieliin Viimeisen voitelun vastaavat herkät hetket. Taas kerran hiipii raavaankin miehen silmäkulmaan kyynel.
40 minuuttia harmaita säveliä on maksimipituus kerralla nautittuna. Suorastaan kammottaisi ajatus, että Lyijykomppania tekisi 80 minuuttisen levyn! Sitä vaaraa tuskin on. Mutta missä on Antti Kaitainen, jota orkesteri viimeisessä biisissä peräänkuuluttaa? Toivottavasti Antti on tätä kirjoitettaessa jo löytynyt ellei sitten ole pelkkä fiktiohahmo? Paha mennä sanomaan."
Jokke Lehtinen / Toinen Vaihtoehto #187
"Harmaita Säveliä es el último trabajo de los míticos doomsters finlandeses Lyijykomppania. Recordemos que en esta banda tocaron ni más ni menos que Timo Rautiainen (Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus) y Tapio Wilska. De aquella formación original de 1981, solo queda Esa Moilanen, principal motor de las composiciones. Ahora le acompañan Lemmy Lindström en bajo y Jarkko Strandman en voz y guitarra. Estos muchachos son una de las bandas más importantes del Rock Finlandés en su lengua madre. Lo suyo es un Doom Metal pero no tan pesado, a parte no tienen voces guturales. Por el contrario, no es una de esas bandas de doom que terminan sonando bien monótonas, puede sonar parecido a Saint Vitus pero más modernos. Lyijykomppania tiene mucha melodía y técnica a la vez. El único y gran problema de este disco es su idioma, aunque sean un grupo muy importante en su país, no es una banda con proyección internacional. El Finlandés no es un idioma fácil de entender... De todas maneras, no es la única agrupación finlandesa que sobrepasó la frontera de su país con la música, también lo han hecho Viikate, Clamour, etc. Pero Lyijykomppania es de esas cosas raras que los coleccionistas no se quieren perder. Un gran trabajo." (8,5/10)
suomennos:
"Harmaita Säveliä on myyttisten suomalaisten doomstereiden, Lyijykomppanian, uusin teos. Muistakaamme, että tässä bändissä on soittanut ei sen enempää eikä vähempää kuin Timo Rautiainen (Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus) ja Tapio Wilska. Alkuperäisestä vuoden 1981 kokoonpanosta on jäljellä ainoastaan Esa Moilanen, joka on pääasiallinen säveltäjä. Hänen lisäkseen yhtyeessä ovat basisti Lemmy Lindström ja vokalisti/kitaristi Jarkko Strandman. Nämä pojat ovat yksi tärkeimmistä äidinkielellään laulavista suomalaisista yhtyeistä. Heidän doom metallinsa ei ole raskaimmasta päästä, eikä myöskään laulu ole örinää. Päinvastoin, yhtye ei ole yksi niistä doom-bändeistä, jotka kuulostavat loppujenlopuksi varsin monotonisilta, vaan he kuulostavat samankaltaiselta kuin Saint Vitus, mutta modernimmalta. Lyijykomppanian musiikissa on paljon melodioita ja tekniikkaa. Ainoa iso ongelma tällä levyllä on sen kieli - vaikka yhtye onkin erittäin tärkeä kotimaassaan, se ei ole suunnattu kansainvälisille markkinoille. Suomi ei ole helppo kieli ymmärtää... Joka tapauksessa kyseessä ei ole ainoa suomalainen yhtye, joka ylitti maansa rajat musiikillaan, sen ovat tehneet myös Viikate, Clamour jne. Mutta Lyijykomppania on yksi niistä harvoista asioista, joita keräilijät eivät voi ohittaa. Suuri teos." (8,5/10)
Pablo Boschiazzo / Encrucijada Webzine
"Kuulostaa ehkä hassulta, mutta pelkäsin enemmän kuin paljon tämän arvostelun kirjoittamista? Sitä, että en onnistu löytämään internetistä mitään informaatiota Lyijykomppaniasta ja että minun täytyy kirjoittaa kaikkien biisien nimet käsin :) Yhtye kuitenkin on ollut olemassa jo suhteellisen pitkään (hyvinkin pitkään, sillä tänä vuonna tulee täyteen 25 vuotta) ja onnistuin onneksi löytämään internetistä sivun, josta saatoin kopioida koko biisilistan. Voin siis huoahtaa helpotuksesta, sillä nämä ovat biisit, jotka löytyvät Harmaita säveliä -levyltä eikä arvioiminen tunnu enää niin kamalalta.
Millaista musiikka Lyijykomppania meille tarjoaa? Perinteistä rankkaa doom metallia. Hidasta, raskasta, rytmillisesti sävellykset rullaavaat kerrasta toiseen kuulijan korviin kuin jonkinlainen tanssi. Voimakasta vaikutelmaa voimistaa entisestään suomen kieli, jolla he laulavat. Kaiken kaikkiaan minusta vaikuttaa siltä, että Harmaita säveliä on jotenkin epäkaupallinen julkaisu. Rumat, kirveellä veistetyt kannet, ei mitään informaatiota millään sivistyneellä kielellä (ja jopa vaikeaa löytää mitään netistä englanniksi), raakaa ja torjuva sointi, monotoniset sävellykset eikä minkäänlaista vaihtelevuutta. Tiedän - eräät sanovat, että nämä ovat juuri tämän tyylisen musiikin voima. Ja minä annan sille kunniaa ja arvostan suomalaisten sitkeyttä (ehdin jo huomaamaan heidän virallisilta sivuiltaan, että edellisten levyjen kansilehdet olivat saman tyyppisiä ja siitä päättelin, että musiikki on myös), sillä se, että he soittavat samanlaista musiikia yli 20 vuotta ja ovat jo valmiiksi tietoisia kaupallisesta menestymättömyydestään, tarkoittaa että heidän täytyy todella rakastaa sitä mitä tekevät. Periaatteessa minun on vaikeaa kirjoittaa minkäänlaista arviota tästä levystä. Ensinnäkin: aikomukseni ei ole kopioida uudelleen biisien nimiä ja toiseksi: totta puhuakseni yksikään niistä ei erottunut muista mitenkään erityisesti. Vielä mitä, ellei CD:ltä näkisi alkavan biisin numeroa, voisi olla hankalaa ymmärtää että on tekemisissä eri biisien kanssa. Kokonaisuus kestää kuin pitkän teoksen verran, toivoin vain että numerot olivat juoksevia, eivätkä ilmaisseet jäljellä olevan musiikin määrää.
Päätän tähän tämänpäiväisen arvosteluni. Katselen ulos ikkunasta ja kuuntelen lintujen laulua, luultavasti kevät on jo tulossa täyttä juoksua. Elämä vaikuttaa ihanalta. Jos siis teillä on itsemurha-aatoksia, mutta on vielä jotain kaunista, joka pitää teidät kiinni tässä maailmassa ja teillä on vaikeuksia tehdä lopullista päätöstä: suosittelen Harmaita säveliä - kiekkoa. Kun se on kuunneltu (Kufirin sanoin): moido!"
Gondolin.pl -sivusto, puolan kielestä kääntänyt Laura Rapo
|
|
